”Mitä maailmassa sinä siellä toimitat?” kysyin kun sain katiskan punnerretuksi veneeseen. Nimittäin Mauri Matikalta, joka iloisesti heilutteli eviään katiskan peräkamarissa, kas kun katiskani on hieno kaksikamarinen malli, niin kuin Venäjän parlamentti.
”Tulin katselemaan maailmaa, tai oikeastaan en maata enkä ilmaa vaan vettä mutta päätin tulla katselemaan sitä oikein aitiopaikalta” vastasi eväkäs ystäväni. ”Tämä on aivan upea, oikea VIP-aitio. Kun on nälkä, niin tarvitsee vain avata suunsa ja oitis joku noista pikkuahvenista ui suoraan suuhun. Ja kahden katiskaan eksyneen täplärapu-uroksen gladiaattoritaistelu on hienoa viihdettä, siis jos pitää väkivaltaviihteestä. Morituri te salutant ja silleen."
”Eikö mieleesi pälkähtänyt että pyydykset ovat vaarallisia, niihin eksyneet kalat saattavat päätyä ruokapöydän koristeeksi?”
”Höh”, tokaisi Mauri. ”Kyllähän minä sinun katiskasi tunnen etkä sinä nyt oppilastasi syö. Mutta voisitko nyt päästää minut takasin veteen, muistanet biologiasta ettei meiltä eväkkäiltä oikein luonnistu ilmassa hengittäminen.”
Tottelin tietysti ja viskasin Maurin vetiseen elementtiinsä, huusin vielä perään: ”Tule elokuun puolivälissä laiturin päähän niin aloitetaan syksyn matikantunnit.” Mauri vain huiskautti pyrstöevällään myöntymisen merkiksi kun se lähti nauttimaan viimeisistä kesälomaviikoistaan.
Minä taas määräaikoja kiltisti noudattavana ravustajana päästin toisiltaan saksia innolla irti kiskovat rapuherrat takaisin veteen ja laskin katiskan uudelleen. Soudin rantaan veneen pohjalla ne parisen kiloa pikkuahvenia, joita Mauri ei ollut pistellyt ahnaaseen kitaansa. Odotettavissa olisi ahvenpotti, sellainen oikein herkullinen. Ahventa, suolaa ja riisiä, kruununa lampaankylkeä. Nam.